Sairaslomat on nyt sairasteltu ja lonkka onkin siinä kunnossa, että olen päässyt jo ratsastamaan!
Olin ratsastamatta yhteensä 19 päivää. Niin pitkää taukoa ei meillä ennen ole Keksin kanssa ollut.
Aloitettiin Keksin kanssa aika varovasti. K oli ollut lähestulkoon pelkällä juoksutuksella pari viikkoa, mutta sain onneksi kavereita ja ratsuttajan käymään selässäkin muutamia kertoja. Aluksi ajattelin meneväni maneesiin turvaan, mutta sitten olikin niin hieno ilma, että oli pakko mennä kentälle. Laitoin Keksin juoksemaan sivuohjilla ja kun turhat pöllöenergiat oli käytetty, oli aika nousta ratsaille.
Aluksi olin ihan varma, etten edes saa hilattua itseäni satulaan. Mutta niin se jalka vain nousi, lonkkaan ei edes sattunut ja istuinkin jo satulassa. K odotti paikallaan, mitä se ei kyllä ikinä ratsaille noustessa tee! Selässä istuminen tuntui oudolta.. Eihän tämä ole minun satula! Miten Keksi tuntuukin näin korkealta? Olo oli kuin alkeisratsastajalla, vaikka minun oma hevonen se vain oli. Apua, miten tätä ajetaan?! :D
Ensimmäisellä kerralla tarkoitusena oli vain saada hyvä mieli molemmille. K painoi aika paljon kädelle, etenkin ravissa. Sitä se ei tehnyt ennen tippumistani ja epäilenkin että pessoan käyttö juoksutuksessa on aiheuttanut sen.. Mutta voihan se olla jollakin tapaa parempi verrattuna siihen jatkuvaan pään taivaissa kantamiseen? Jos ei, niin ainakin on hevonen muuttunut parissa viikossa huimasti! Laukassa se oli hyvin pitkälti kuitenkin oma itsensä eikä kaatunut kädelle. Päätin tehdä vain muutamat nostot per suunta ja antaa laukan pyöriä. Aurinko paistoi ja meillä oli kivaa. Silti jatkuvasti oli tunne, että K on korkeampi kuin ennen... Tottumattomuutta siis?
Parit seuraavat kerrat mentiinkin sitten gramaaneilla. Treenattiin jonkin verran siirtymisiä ja ne onnistuikin ihan hyvin. Jonkin verran on tuntuma kadonnut koko touhuun, mutta kyllä se siitä toistoilla parani. Yhdellä kerralla päätin kokeilla pallokannuksia, mutta siitähän se ilo vasta repesikin. Tammaa taitaa vaivata kiima, kun se on ollut tosi herkällä päällä. Kannuksen käytöstä meni päälle pelkkä pakkivaihde, mutta heti kun otin ne kokonaan pois, oli K taas ihan normaali. Se myös jatkuvasti heilutti häntäänsä, mikä onkin sille ihan yleistä kiiman aikana.
Tänään mentiin sateelta turvaan maneesiin. Tarkoituksena oli kokeilla jotain, mikä meiltä on unohtunut viimeaikoina kokonaan: kunnon alkuverkka. Otin lyhyen ohjan ja ravailtiin uraa pitkin niin, että tehtiin temponmuutoksia aina kirjaimien kohdalla. Aluksi K oli melko kuuro pohkeelle, mutta alkoi kyllä ihan kivasti reagoimaan pohkeeseen. Meno oli melko rauhatonta, mutta pian K hoksasi, että pysyn kyllä mukana ja myötään kun on tarkoitus mennä pitkällä askeleella kunnolla eteen. Kun pyysin askelta lyhyemmäksi, olisi K aluksi halunnut vain kaahata, mutta alkoi sitten kuuntelemaan. Saatiinkin aikaan aika hienot erot tempoon! K myös rentoutui, kun tehtävä selkeni sillekin ja mentiinkin tosi hienosti eteen alas. Jäi hyvä mieli tästä tehtävästä, sillä se on ollut aikasemmin meille vähän hankalaa ja sitä on tullut harvemmin tehtyä. Nyt siitä selkeästi oli hyötyä!
Tehtiin myös vähän vastataivutuksia ja ennen kuin huomasinkaan, oli mulla allani yllättävän kivasti koottu hevonen! Tämä temppu täytyykin nyt painaa mieleen! Laukka ei mennytkään sitten niin hyvin kuin ravi, mutta päätin ottaa molempiin suuntiin yhdet laukat, jotta tammalle jää hyvä mieli. Tärkeää oli myös, että jos se kuuntelee pidätteen ja siirtyy raviin, en ala kiusaamaan sitä uudella nostolla. Aluksi K olisi halunnut kaahata, mutta kyllä ne pidätteekin sitten lopulta meni jokseenkin läpi. Lopetettiin niin, että molemmilla oli hyvä mieli :)
Nyt lähitulevaisuudessa meillä ei ole mitään asiaa kisakentille. Molemminpuolinen luottamus täytyy rakentaa uudelleen. Onnistumiset tulee pikkujutuista, joista jää hyvä mieli. Keskitytään (hah, kirjoitin tähän ensin keksitytään!) nyt siis siihen ja katson sitten kisoja aikaisintaan loppukesällä. Otetaan nyt aikaa meille, eikä oteta kaikkea niin tosissaan.
Olin ratsastamatta yhteensä 19 päivää. Niin pitkää taukoa ei meillä ennen ole Keksin kanssa ollut.
Aloitettiin Keksin kanssa aika varovasti. K oli ollut lähestulkoon pelkällä juoksutuksella pari viikkoa, mutta sain onneksi kavereita ja ratsuttajan käymään selässäkin muutamia kertoja. Aluksi ajattelin meneväni maneesiin turvaan, mutta sitten olikin niin hieno ilma, että oli pakko mennä kentälle. Laitoin Keksin juoksemaan sivuohjilla ja kun turhat pöllöenergiat oli käytetty, oli aika nousta ratsaille.
Aluksi olin ihan varma, etten edes saa hilattua itseäni satulaan. Mutta niin se jalka vain nousi, lonkkaan ei edes sattunut ja istuinkin jo satulassa. K odotti paikallaan, mitä se ei kyllä ikinä ratsaille noustessa tee! Selässä istuminen tuntui oudolta.. Eihän tämä ole minun satula! Miten Keksi tuntuukin näin korkealta? Olo oli kuin alkeisratsastajalla, vaikka minun oma hevonen se vain oli. Apua, miten tätä ajetaan?! :D
Ensimmäisellä kerralla tarkoitusena oli vain saada hyvä mieli molemmille. K painoi aika paljon kädelle, etenkin ravissa. Sitä se ei tehnyt ennen tippumistani ja epäilenkin että pessoan käyttö juoksutuksessa on aiheuttanut sen.. Mutta voihan se olla jollakin tapaa parempi verrattuna siihen jatkuvaan pään taivaissa kantamiseen? Jos ei, niin ainakin on hevonen muuttunut parissa viikossa huimasti! Laukassa se oli hyvin pitkälti kuitenkin oma itsensä eikä kaatunut kädelle. Päätin tehdä vain muutamat nostot per suunta ja antaa laukan pyöriä. Aurinko paistoi ja meillä oli kivaa. Silti jatkuvasti oli tunne, että K on korkeampi kuin ennen... Tottumattomuutta siis?
Parit seuraavat kerrat mentiinkin sitten gramaaneilla. Treenattiin jonkin verran siirtymisiä ja ne onnistuikin ihan hyvin. Jonkin verran on tuntuma kadonnut koko touhuun, mutta kyllä se siitä toistoilla parani. Yhdellä kerralla päätin kokeilla pallokannuksia, mutta siitähän se ilo vasta repesikin. Tammaa taitaa vaivata kiima, kun se on ollut tosi herkällä päällä. Kannuksen käytöstä meni päälle pelkkä pakkivaihde, mutta heti kun otin ne kokonaan pois, oli K taas ihan normaali. Se myös jatkuvasti heilutti häntäänsä, mikä onkin sille ihan yleistä kiiman aikana.
Tänään mentiin sateelta turvaan maneesiin. Tarkoituksena oli kokeilla jotain, mikä meiltä on unohtunut viimeaikoina kokonaan: kunnon alkuverkka. Otin lyhyen ohjan ja ravailtiin uraa pitkin niin, että tehtiin temponmuutoksia aina kirjaimien kohdalla. Aluksi K oli melko kuuro pohkeelle, mutta alkoi kyllä ihan kivasti reagoimaan pohkeeseen. Meno oli melko rauhatonta, mutta pian K hoksasi, että pysyn kyllä mukana ja myötään kun on tarkoitus mennä pitkällä askeleella kunnolla eteen. Kun pyysin askelta lyhyemmäksi, olisi K aluksi halunnut vain kaahata, mutta alkoi sitten kuuntelemaan. Saatiinkin aikaan aika hienot erot tempoon! K myös rentoutui, kun tehtävä selkeni sillekin ja mentiinkin tosi hienosti eteen alas. Jäi hyvä mieli tästä tehtävästä, sillä se on ollut aikasemmin meille vähän hankalaa ja sitä on tullut harvemmin tehtyä. Nyt siitä selkeästi oli hyötyä!
Tehtiin myös vähän vastataivutuksia ja ennen kuin huomasinkaan, oli mulla allani yllättävän kivasti koottu hevonen! Tämä temppu täytyykin nyt painaa mieleen! Laukka ei mennytkään sitten niin hyvin kuin ravi, mutta päätin ottaa molempiin suuntiin yhdet laukat, jotta tammalle jää hyvä mieli. Tärkeää oli myös, että jos se kuuntelee pidätteen ja siirtyy raviin, en ala kiusaamaan sitä uudella nostolla. Aluksi K olisi halunnut kaahata, mutta kyllä ne pidätteekin sitten lopulta meni jokseenkin läpi. Lopetettiin niin, että molemmilla oli hyvä mieli :)
Nyt lähitulevaisuudessa meillä ei ole mitään asiaa kisakentille. Molemminpuolinen luottamus täytyy rakentaa uudelleen. Onnistumiset tulee pikkujutuista, joista jää hyvä mieli. Keskitytään (hah, kirjoitin tähän ensin keksitytään!) nyt siis siihen ja katson sitten kisoja aikaisintaan loppukesällä. Otetaan nyt aikaa meille, eikä oteta kaikkea niin tosissaan.
