Neljäs kerta toden sanoo!

Oli pakko tulla jo nyt kirjoittamaan, kun oli puhetta siitä, että suitset saattavat olla parhaimmillaan vasta neljännellä kerralla. Voin todeta, että näin tosiaankin on! Varoitan jo ihan alkuun, että postaus on todella tekstipainoitteinen..

Eilen mietin pitkään, olisinko lähtenyt maastoon vai mennyt maneesiin. Päätin mennä maneesiin, koska olin ajatellut taivuttelevani Keksiä käynnissä. Tehtiinkin aluksi muutamia pohkeenväistöjä ja avoja. Keksi tuntui ihan kivalta, vaikka sitä saikin aika reilusti pohkeella kannustaa etenemään. Valmennuksissa ollaan puhuttu siitä, miten paljon Keksi tarvitseekin pohjetta ja kuinka se on siinä ihan erilainen kuin muut hevoset. Valmentaja painotti sitä, että jos joskus ratsastan toisella hevosella, en voi käyttää läheskään niin paljon pohjetta. Eli tämä on Keksin ihan oma spesiaali ongelma, joka helpottanee joskus, ehkä ei ikinä..?

Jokainen vähänkään enemmän ratsastanut on joskus kuullut sanonnan "ohjan ja pohkeen välissä". Meillä tätä on valmennuksissa viimeaikoina hoettu oikein koko rahan edestä! Voisin hieman purkaa tätä, miten olen sen ennen ymmärtänyt. Pohkeella synnytetään painetta hevoseen, jolloin se siirtyy liikkumaan eteenpäin ja ohja ottaa liikkeen vastaan. Näiden kahden kautta säädellään hevosen etenemistä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan siis..

Mutta entäs, kun minulla on kaksi ohjaa ja kaksi pohjetta? Niiden kaikkien samaan aikaan toimiminen ei olekaan enää niin helppo toteuttaa! Keksi liikkuu kyllä ihan kivasti eteenpäin niin kauan, kuin siltä ei vaadi kunnon tuntumaa. Kun otan ohjalla kiinni, se tekee niinkuin pitääkin ja hidastaa ja ehkä jopa pysähtyy, jos en ole pohkeella skarppina. Eli pohkeella sitä tulee käskeä eteen, mutta Keksi lähtee helposti kiemurtelemaan pohkeen välissä. Vaikka molemmat pohkeet olisi kiinni, on samansuuruisen paineen antaminen hankalaa kiemurtelevalla hevosella. Oravanpyörä syntyy, kun paine kahden ohjan välillä ei ollutkaan oikea, kun hevonen reagoi pohkeeseen oikein, jolloin se taas täytyy korjata pohkeella ja niin eteenpäin.

No, en ehkä osaa selittää kovinkaan hyvin, mutta voin kertoa, että Keksin kanssa tämä ei ole helppoa! Kukaan ei koskaan ole luonnehtinut Keksiä helpoksi ratsastettavaksi. Se on ihan mato ratsastaa. Se taipuu joka kohdasta ja mongertelee ohjien ja pohkeiden välissä (huomaa monikot!) niin paljon, että en itse enää edes huomaa sitä niin selkeästi kuin ennen. Olen siis tottunut siihen, jopa turtunut. Ratsastin Liidan Imagolla viikko sitten, ja Imago tuntui ihan jäykältä tukilta Keksiin verrattuna! Vaikka kyllä Imago taipui ja sitä oli kiva ratsastaa, oli jännä tunne kun se ei yrittänyt vängätä miljoonaan eri suuntaan samaan aikaan. Nämä kaksi hevosta ovat siis keskenään kuin yö ja päivä. Kun Liida nousi Keksin selkään, tuntui Keksi Liidan mukaan todella kapealta ja juurikin sellaiselta mongertelevalta madolta, kuten aikaisemmin asian muotoilin. Ja moni muu on sanonut ihan samaa!

Nyt kun olen selventänyt vähän taustatietoja, päästään itse asiaan. Eli eilen päätin että nyt otan oikein lyhyen ohjan ja ratsastan oikein kunnolla! Valmennuksissa olen oppinut, että käsi täytyy pitää vakaana, mutta ohjalla täytyy silti vaikuttaa. Hieman leikkiä, esimerkiksi puristamalla kättä niin pienesti nyrkkiin, että hevonen tuntee sen ja minä tunnen sen vaikutuksen liikkeessä. Ennen olen pitänyt aivan liian pitkää ohjaa, ja Keksi on kuin huomaamatta päässsyt elämään päällä aivan omaa elämäänsä. Kylläpä tulee paljon parempi yhteys, kun ohja on lyhyt ja paine käden ja hevosen suun välillä hyvä!

Tässä vaiheessa pohkeen käytön tärkeys korostui. Keksi olisi tahtonut hidastaa, kun ohjalla oli painetta. Pohkeella siis tein lisää painetta niin kauan, kunnes Keksi meni peräänantoon ja alkoi reagoida oikein. Aluksi se ei ihan ymmärtänyt, mitä hain takaa, mutta kun se liikkui pohkeesta oikein, myötäsin ohjalla niin vähän, että se pääsi liikkumaan. Keksi rentoutui, vaikka kohdistin siihen painetta pohkeilla ja ohjilla. En väitä, etteikö Keksi olisi ennenkin mennyt peräänannossa, mutta mielestäni ei ikinä näin hyvin. Pohkeen synnyttämä paine tuntui heti ohjassa. Ja se tuntui muuten todella hyvältä! Niin hyvältä, että päätin kokeilla myös ravia. Tein siirtymisen niin, että pyrin pitämään paineen tasaisena ohjalla. Tässä olen ennen mennyt pahasti pieleen, kun olen myödännyt ihan turhaan. Pohkeella pyysin ravin ja pidin ohjalla vastaan. Tein tämän pitkällä sivulla katsoen edessä olevasta peilistä. Ja kas, sieltähän tuli meidän tähän astisista raviin siirtymisistä ylivoimaisesti paras ja tyylipuhtain siirtyminen ikinä! Keksi pysyi tosi kivasti koottuna ja näin oman pohkeen käytön peilistä. Olin aivan innoissani!

Tein ravisiirtymisiä vielä muutaman kerran ja sitten tein samaisella pitkällä sivulla pysähtymisiä ravista. Harjoiteltiin tervehdystä kouluradalla, ja saatiin siinäkin muutama onnistuminen. Välillä pysähtyneenä Keksi katosi ohjalta, mutta tuli heti takaisin kun lähdettiin liikkeelle. Kauaa en viitsinyt ratsastaa, koska hevonen tuntui niin hyvältä. Minulle ainakin jäi hyvä mieli, ja uskon Keksinkin oivaltaneen, että nyt se teki ihan oikein. Kehuin sitä ja rapsuttelin jo ratsastaessani ja palkitsin myös myötäämällä. Ymmärsin myös, mitä myötäämisellä tarkoitetaan. Ei se tarkoita sitä, että ohja täytyy työntää pois, vaan että pienen hetken ajan paine ohjassa on pienempi. Ja sitä ei pysty tekemään pitkällä ohjalla läheskään yhtä pienin elein.

En nyt edes osaa pukea sanoiksi, mikä fiilis nyt on! Minä ratsastin minun omaa hevosta ja se reagoi ihan kuin oikea kouluratsu. Me ollaan oikea kouluratsukko! Tekee mieli tanssia, huutaa, itkeä ja nauraa! Olen viimeinkin oivaltanut jotain! JES!

Hyvillä mielin mentiin maneesista talliin, mutta ei päästy käytävälle purkamaan varusteita, kun siinä oli toinen hevonen. Päätin siis, että mennään pesariin, mutta Keksi oli tästä eri mieltä. Se tallusti tyytyväisenä perässäni, kunnes se hoksasi, minne oltiin menossa. En muista olenko kertonut aiemmin, mutta Keksi ei tykkää pesareistakaan.. Se pärski ja steppasi paikallaan, kun se ei millään olisi uskaltanut tulla pesariin. Vaikka se on avoin ja valoisa! Välillä en vain tiedä, onko tällä minun tammallani laitakammo vai avaran paikan kammo! Tai sitten se vaan kusettaa, mikä olisikin hyvin todennäköistä. Päätin kuitenkin, että nyt on mentävä, en anna sen voittaa tällä esityksellään. Menin niin lähelle pesaria, kuin Keksi suostui ja sitten vielä niin pitkälle pesariin kuin ohja ja käsi riittivät. Käännyin Keksiin päin ja levitin käteni: "Kato nyt Keksi kun ei täällä mitään pelottavaa oo". Keksi katsoi minua kiinnostuneena, laski päänsä, pärskähti ja varovasti asteli pesariin. Hetken vain toljotin tuota isoa, kaunista eläintä. Mitäpä ihmettä, se oikeasti tuli tänne minun, oman ihmisensä perässä, kun vaan osasin näyttää sille, että ei ole mitään hätää. Taas tekisi mieli tanssia, huutaa, itkeä ja nauraa!! Mahtavaa!

Keksi pääsi pesuboksiin, muttei kuitenkaan pesulle!