Kuinka paljon luottaa hevoseensa?

Hevonen on pakoeläin. Se usein unohtuu, kun on koko talven ratsastanut maneesin turvassa. Kentälle siirtyminen olikin isompi askel kuin oletin.

Olen ratsastanut meidän kentällä lukemattomia kertoja viime kesänä. Omalla hevosellani, jonka tunnen. Oletusarvoisesti siis ongelmia ei luulisi olevan. Jostain syystä Keksi on kuitenkin aivan kummissaan kentällä olemisesta nyt talven jälkeen. Jokaiselle säpsymiselle on kuitenkin ollut syy. Tallikissa käveli pellolla ja sitä on jääty tuijottamaan, tarhassa olevat hevoset riehuivat keskenään ja siitä on otettu vähän turhia kierroksia kentällä.. Nämä kaikki ovat olleet ohimeneviä tapahtumia ja olen itsekin pystynyt reagoimaan niihin. Olen voinut rauhoitella hevostani, sillä ei ole mitään hätää ja se on sen aina uskonutkin.

Mutta tällä kertaa se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Olin juoksuttanut Keksiä kentällä juoksutusvermeineen niin, että se oli vertynyt ja suurimmat pöllöilyt oli jo pöllöilty. Mitään ongelmia ei ollut. Olin laittanut jo valmiiksi kypärän päähän, sillä olin ajatellut ratsastavani ilman satulaa juoksutuksen jälkeen. Laitoin liinan monelle kierrokselle K:n kaulalle, että voin tarrata siitä tasapainon pettäessä kiinni.

Olen ratsastanut ilman satulaa monia kertoja. Tuolla aivan samaisella kentälläkin, samaisella hevosella. Aluksi vain käveltiin, sitten ravattiin ja lopulta laukattiin. Molempiin suuntiin pitkään ja täysin ongelmitta. Mietin jo mielessäni, miten hyvin tämä touhu meneekään ja kuinka siitä on aivan pakko kirjoittaa blogiin.

Juuri kun laukatessani mietin, että tähän olisi hyvä lopettaa, pitkän sivun alussa K lähti äkkiä vasemmalle. Aivan kuin viereisellä pellolla olisi ollut jotain. Mutta mitään ei ollut, ei lintua, kissaa,  ei mitään liikkuvaa tai edes ääntä!

Minäpä en tässä pakoliikkeessä mukana pysynyt, kauhukahvastani huolimatta. Kuulin vain kavioiden töminää, näin ja tunsin että hevonen menee nyt tuohon suuntaan, mutta minä en pysy mukana. Pian olinkin jo ilmassa matkalla kohti maata ja valmistauduin siihen, että nyt sattuu ja hevonen lähtee pillastuneena karkuun.

Osun maahan ja huudan samantien kuin syötävä. Oikeaan lonkkaan sattuu niin, etten meinaa saada jalkaa toimimaan. Pakko kierähtää sellaiseen asentoon, että nään ympärilleni. Keksi seisookin vieressäni. Miksi ihmeessä se ei lähtenyt karkuun? Se seisoo liikkumattomana paikallaan ja tuijottaa minua. En pysty nousemaan ylös ja nappaamaan sitä kiinni.

Ensimmäiseksi käännyn selälleni ja nostan jalkani koukkuun. Se sattuu todella paljon. Liian paljon. Seuraava reaktio on äkkiä soittaa tallinpitäjälle, että antaa minulle jonkun tallilla olevan puhelinnumeron. Juuri kun puhelin on alkanut hälyttää, juoksee yksi tallilainen paikalle. Hän oli nähnyt koko tapahtuman. Hän tulee nostamaan minua ylös. mutta pyydän mieluummin ottamaan Keksin kiinni. Hevonen ei vastustele ollenkaan, vaikka sen keskittyminen on selvästi vielä minussa. Makaan maassa hetken ja nousen ylös. Käveleminen sattuu vietävästi. Pakko mennä sairaalaan.

Lonkka ja sen ympäröivä alue kyljessäni ovat todella kipeät. Aivan eri tavalla kuin ennen tippuessani. Lonkan murtuminen tästä nyt vielä puuttuisikin! En pysty tekemään kivultani mitään ja olin niin valkoinen, että kaikki avukseni tulleet luulivat minun pyörtyvän. Onneksi K hoidetaan puolestani takaisin pihattoon ja saan kyydin sairaalaan. Soitan äidille, että lähtee töistä heti mukaani sairaalaan.

Matka sairaalaan oli hirveä, vaikka en kehdannut valittaakaan kuskilleni. Oikeaa lonkkaa ja kylkeä sattuu niin paljon, että itkettää. On huono olo, mutta pidän oksennuksen sisälläni. Sairaalassa nousen autosta, mutta käveleminen sisälle oli mahdotonta. En saa otettu askelia, sillä en pysty nostamaan jalkojani kivun takia. Hoitotenkilökunta ei auta minua sairaalan aulassa, vaikka olen selvästi hädässä. Kaikki omaa vuoroaan jonottavat tuijottavat minua hiljaa, kun pikkuhiljaa hilaan itseäni sisälle aulaan. Otan vuoronumeron, mutta saisin odottaa vuoroani ikuisuuden. Olisi pitänyt tilata ambulanssi!

Hoitajia kulkee ohitseni, mutta kukaan ei kysy, tarvitsenko apua. Pyydän äitiä kysymään seuraavalta vastaantulevalta apua. Kohdallemme sattui lääkäri ja pian löydänkin itseni sairaalasängystä. Tehtiin neurologisia testejä ja kaikki on onneksi kunnossa. Makaan sängyllä ja kyyneleet valuvat poskilla kivun takia. En saa ottaa lääkettä, kun en saa juoda tai syödä. Täytyy varautua leikkaukseen, jos jokin on rikki.

Röntgen oli aivan kamala, vaikka henkilökunta tekikin parhaansa, että minuun ei sattuisi. En pystynyt siirtymään kuvauspöydälle, joten minut kuvattiin suoraan sängystäni, vaikka helppoa sekään ei ollut. Patjaani jouduttiin nostamaan, jotta kasetti saatiin oikeaan kohtaan. Kolme kuvaa otettiin ja lääkäri katsoikin ne nopeasti. Luissa ei onneksi ollut mitään vikaa. Ihan komean mieslääkärin mielestä minulla on kauniit luut! Minulla on siis vain paha ruhje, joka paranee vain ajan kanssa. Saan kipulääkityksen ja kaksi viikkoa sairaslomaa. Mitään apuvälineitä liikkumiseen en saa. Vaapun ulos sairaalasta ja menen kotiin.

Kotona oleminen ei todellakaan ole helppoa. Makaamiseen turtuu ja asennon vaihtaminen sattuu. Keksi järjesti minulle parhaan syntymäpäivälahjan. Heräsin 21-vuotissyntymäpäivänäni kipuun. Juhlat oli peruttava. Keksille on löydettävä liikuttaja parantumiseni ajaksi..

En olisi voinut ennakoida tapahtunutta mitenkään. Keksi vain säikähti olematonta. Mutta minulla olisi voinut olla satula. Olisi ollut edes vähän paremmat mahdollisuudet pysyä selässä, kun en olisi lähtenyt valumaan hevosen takaosaan. Onneksi oli sentään kypärä.

Luotin Keksiin. Luotin siihen, että sillä voi mennä ilman satulaa. Olinhan mennyt ennenkin.

Blogimaailmassa olen nähnyt paljon ratsastajia, jotka menevät ilman satulaa, kypärää, suitsia jne.. Osa menee pelkällä kaulanarulla. On hienoa, että he pystyvät luottamaan hevoseensa niin paljon. Kysymys onkin: kannattaisiko?

On helppo mennä ja tehdä niin pitkään, kuin se ei ole enää mahdollista. Jälkikäteen voikin sitten todeta, että ei ehkä olisikaan pitänyt. Minä pääsin tällä kertaa helpolla. Kaksi viikkoa sängyssä on pikkujuttu pysyvään halvaantumiseen verrattuna. Minun elämä ja ratsastus jatkuu, kunhan vaan ruhje paranee. Kuinka moni meistä ratsastajista ottaa riskin jopa päivittäin? Ne varusteet on olemassa ihan syystä.

Sairaalan odotushuoneessa äiti kysyi minulta kysymyksen. Myydäänkö se hevonen? Vastaukseni oli ehdoton ei. En voi syyttää Keksiä tottelemattomuudesta. Voin syyttää itseäni siitä, etten käyttänyt pakoeläimelle tarkoitettuja varusteita. En siis ennakoinut. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. Se on aivan sama, kuinka pitkään on hevosensa tuntenut ja luulee osaavansa ennakoida sen käytöstä. Se on silti aina pohjimmiltaan pakoeläin.

Minä tulen palaamaan hevosen selkään, koska minä tulen pystymään siihen.

Oletko sinä ikinä pudonnut niin pahasti, että olet joutunut sairaalaan?